torstai 14. lokakuuta 2021

Suru on kunniavieras

Suru on yksi ominaistunteistani.( Onko se turn offia myöntää sitä? Tämäkin ajatus kävi hetken mielessäni kunnes työnsin sen pois yhtä nopeaa kuin oli tullutkin) Tuntuu että suru on ikäänkuin "aliarvostettu" tunne tai ennemminkin vaikea tunne.  Odotetaan että se kestää tietyn aikaa, sitä on oikeutta tuntea vaan jonkun suuren trauman sattuessa, odotetaan sen menevän pian pois ja tunne joka helposti ohitetaan ja yritetään että siitä pääsisi pian eroon.  Onhan se tietysti luonnollista, suru tunteena on kai yksi henkilökohtaisimmista tunteista ja siten myös herkkä aihe, joista puhuminen ei ole aina helpoimmasta päästä. 

Mieleni on helposti melankoliaan taipuvainen, josta ei ole pitkä matka lipua surun puolelle. Masennus sairautena ei tietenkään ole helpottanut näitä tunteita, päinvastoin.  

Keuhkoja puristaa. Silmät täyttyvät kyynelistä, räkä valuu poskilleni ja kädet tuottavat tärinäänsä. Suru saapuu niin helposti vierelleni. Kaipaus ja ikävä yhdistyvät yhteiseen tunteeseen. Merkitsettömyys, epätoivo ja sumu valtaavat mielen. Jokainen huoneen nurkkakin näyttää olevan pukeutunut mustaan, aivan kuin kunnioittaakseen olotilaani. Hiljaisuus tuntuu yhtä aikaa tappavalta ja turvalliselta. Vaikka tunne on tuskallinen, se on silti juuri se tunne mitä koen. Tunnen olevani juuri niin aito minä, kuin vaan voisin tässä tilanteessa olla. Hetki jolloin väkinäiset hymyt, pakotettu aktiivisuus, ja järki minäni saavat levähtää. Aseista riisuttu. 

Menettäminen ja sen pelko on varmasti yksi eniten surun tunteista aiheuttavista asioista omalla kohdallani. Vaikka kaipauksessa on usein jotain kaunista, niin onhan se surullista. Kaivata syliin johon ei enään ole mahdollisuutta, puristaa kättä jota ei enään ole tai kaivata kotiin jossa sinun lämpösi ei enään tunnu. Katkeruuttakin voisi jostain asioista  tuntea, mutta se tuntuu liian kolkolta tunteelta, suru ottaa vastaan myötätuntoisemmin. 

En osaa kuitenkaan kirjottaa kaikkea mitä haluaisin aiheesta, vain pienen osaisen vain.  Musiikki on itselleni yksi tärkeimmistä tunteiden sanottajista. Hyvinä ja huonoina hetkinä.  Samaistuttavat laulut uppoavat eniten itseeni.  Kyllä,moni kaunis laulu kertoo ikävästä, rakkaudesta tai menettämistä. Niihin on helppo samaistua ja astua tarinaan mukaan. Joku ajattelee sen olevan "rypemistä" ja sitä kai se sillon tällön onkin. Silti koen siinä ripauksen lohtua ja sitä että joku osaa sanoittaa ajatukseni kauniiksi säveliksi, on kiehtovaa.


Kauniita lauluja olisi paljon. Tämän laulun lyriikat kertovat osuvasti surusta.

Surua kyynelin kastella täytyy
Jotta se puhkeais kukkaan
Helli ja hoivaa varoen vaali
Ettei se menisi hukkaan
Pois älä oveltas käännytä koskaan
Suru jos koputtaa milloin
Pyydä se sisälle, syötä ja juota
Tarjoa yösija silloin.

Se mitä kunniavieraasi kertoo
Kätke se sydämees tarkoin
Ei niitä oppeja kirjoista löydä
Et ostaa voi miljoonin markoin
Itkuja varten on ihmisen silmät
Vierikää kyyneleet
Tuleehan tuolta se toinen päivä
Kun on kepeät askeleet.

- Jenni Vartiainen suru on kunniavieras


Suru on kunniavieras, joka kuuluu elämään. Jos saisin toivoa, vierailisi se kuitenkin luonani paljon harvemmin.

tiistai 31. elokuuta 2021

Mitä kuuluu?

Mitä kuuluu? Kysyn itseltäni ja odotan vastausta. Kyseinen kysymys on aina tuntunut, noh tiedättehän. 

Elokuu on eletty ja huomenna siirrytään Syyskuuhun.  Elokuu toi mukanaan yllättävää haikeutta syksyn alkamisesta. Lähinnä sen yksinäisyyden takia mikä hiipii välillä viereeni kun muilla on alkaneet työt ja opiskelut. Sen kanssa on kai vaan yritettävä pärjätä ja pohtia keinoja tilanteen muuttamiseen.

Viimeisenä kesäkuukautena tehtiin isoja lääkemuutoksia, joiden kanssa onkin ollut sopeutumista. Pitkään käyttämäni lääke ajettiin alas ja uusi lääke nostetiin iltaan. Nyt seurataan vaikutuksia, hyviä ja huonoja. Molemmista löytyy jo merkintöjä. Terapia on jatkunut normaaliin tapaan ja kontrollikäynnit lääkärillä. Kipupolin kanssa oltu tiiviisti yhteydessä tässä kuussa ja sinne onki aika tulossa syksyn mittaan. Kärsimyksistä huolimatta kiitollisuus kaikista apua antavista <3 

Unen kanssa on ollut hieman ongelmia. Tai ei edes hieman vaan paljonkin. 

Viime öinä on tullut herättyä useita kertoja ja etenkin aamuyöstä uni tuntuu karkaavan. Väsy silti on, mutta uni ei halua tulla luokseni. 

Klo 3:01 avaan silmäni ja petyn jälleen kellon näyttämään lukuun. Väsyttää. Siirtelen tyynyjä, nostan pudonneen peiton lattialta ja suljen silmäni. Hengittelen. Pyörin lisää. Nousen ylös ja käyn vessassa. Hiljaista. Juon vettä. Ripaus ahdistusta yrittää vieriä päälleni.  Venyttelen selkää. klo näyttää neljää. Lämmitän kaurapussin ja tulen sänkyyn. Vältän tietokoneen avaamista. Lasken kymmeneen. Teen rentoutusharjoituksia. Turhaudun. Jossain vaiheessa olen onneksi nukahtanut ja saanut vielä muutaman tunnin oltua paikassa jossa ei ole kipua eikä ahdistusta. 



Uusien sarjojen alkaminen, ryhmäliikuntatunnille jälleen uskaltautuminen ja jenkkifutis pelien  seuraaminen ovat kuuluneet myös(loppu)kesän päiviin. Varasin myös itselleni taloyhtiön saunavuoron ja se onkin osoittautunut erittäin hyväksi siirroksi. 

Tunteen ovat olleen jotenkin myös herkempiä ( jos ne nyt voi mulla enää herkempiä olla) ja voimakkaita olotiloja on mahtunut arkeen. Yltiömäinen pohtiminen ja ajattelu on täyttänyt kyllä hyvin aivokapasiteettini. Hyvillä, mutta valitettavan usein myös huonoilla asioilla. Tai ihan vain asioilla.

Elokuun ihanin asia on ollut tietenkin siskon lapsen syntymä, joka on tuonut onnen kyyneleitä tädin silmäkulmiin Rikkautta on lisännyt myös se, että minusta tulee tämän pienen pojan kummi, jota titteliä kannan ylpeydellä. En voi tarpeeksi korostaa kuinka paljon sisarusten lapset merkitsevät minulle <3

Sitä sun tätä siis kuuluu. Jonkunmoista rämpimistä. Paremmin ja pahemminkin voisi mennä. Nyt kaurapussi selkään ja kädet ristiin että yöstä tulisi vähemmän rikkonaisempi. 


torstai 1. heinäkuuta 2021

Kesän tunnelmia

Tuijotan läppärin näyttöä, silmät puoliksi kiinni. Olen nukkunut kahdet päiväunet ja haaveilen vielä yksistä, joilla jaksaisin taistella yöunille asti. On heinäkuun ensimmäinen. Aurinko kuulemma paistaa ulkona, tänään en ole saanut vielä itseäni ulos. Ajattelen että muut varmaan viettävät kivaa kesäiltaa tai päivää nauttien näistä kesä ilmoista. Minä vaan nukun. Sitten muistutan taas itseäni, on niitä muitakin samassa tilanteessa olevia. Pahemmassakin. Joidenkin on vaan elettävä sitä harmaampaa puolta elämässä.

En ole juuri koskaan kokenut olevani yksinäinen. Aina on ollut lähellä perhettä ja ystäviä, kavereita ja tuttuja. Viime vuosina olen muutamia kertoja havahtunut yksinäisyyden tunteeseen. Siihen on varmasti vaikuttanut nykyinen elämäntilanteeni, masennus ja kivut. Ei siis mikään ihme sekään. Aluksi se tuntui ahdistavalta, uudelta vieraalta tunteelta jota en haluaisi tuntea. Nyt niihin yksinäisiin hetkiin on hieman jo tottunut. 

Melankolia minussa on taas nostanut päätään useamman päivän ajan. Ei negatiivisuus, vaan puhtaan kaunis haikeus ja suru mitä nousee ylleni melkein asiasta kuin asiasta. Eilen sain itseni iltakävelylle kesäiltaan. Torin ranta tulvi ihmisiä, aurinkoa, musiikkia ja kesähelmoja. En tuntenut kuuluvani joukkoon. Ikävä ja suru kaikesta menettämisestä iski niin, että helpoimmalta tuntui kävellä takaisin yksiööni. Yritin silti kiittää itseäni yrittämisestä ja lähtemisestä. Yritin.

En ennen osannut ajatella kuinka voimakas väsymys voi vaikuttaa niin paljon arkeen. Sitten osasin kuin itse sen koin. Tämä päivä olisi siitä niin hyvä esimerkki. Aamukahvin jälkeen väsymys iski voimakkaana aaltona ja nukahdin heti päästyäni maaten. Kun yritin uudestaan aloittaa päivään, torkahtelin vessanpöntöllä istuessani. Taas uni tuli samantien kun pää päätyi tyynyyn. Helpotus siinä mukana. 

Kesä on silti sujunut tähän asti ihan ookoosti. Pyrin etten aseta itselleni vaatimuksia, odotuksia tai toiveita kesän suhteen. Mieli osaa ne musertaa aika nopeaa. Harmauksista huolimatta olen niin kiitollinen esimerkiksi juhannusviikosta jonka sain viettää maalla rakkaiden läheisten kanssa. Yhteiset pienet hetket ja etenkin tädin murujen ilo kesästä herkistää mieleni positiivisesti. Sitä että on niin läheiset välit perheeseen ja läheisiin tekee olosta niin kiitollisen ja ylpeänkin. Se ei ole itsestäänselvyys. 

Reissuja ja tapahtumia on tulossa riittämiin. Tulevana viikonloppuna käydään yksi yö ystävien kanssa Kokkolassa. Seuraavan viikon aijon viettää taas maalla kotikotona ( kesällä varsinkin koen maalla olemisen vielä enemmän omaksi jutukseni) ja viikonloppuna onkin vihdoin weteraanikonepäivät. Perinteinen suomitourneekin lähenee kovaa vauhtia. Mahtuu viikkoihin toki myös esimerkiksi lääkäriaikaa ja purentakisko juttuja.

 Odotan menemisiä sekä innolla että pelolla. Stressi omasta voinnista ja siitä että pilaisisin muiden fiiliksen nostaa päätään usein reissupalavereissa. Onneksi voi valita kesä seuransa ja olla niiden ihmisten kanssa jotka ymmärtävät tilanteen. Oman voinnin huomioiminen ja armollisuutta on tullut onneksi opittua vuosien varrella.





keskiviikko 19. toukokuuta 2021

Kesää kohti

Viimeksi oonkin tänne rustaillut maaliskuussa ja nyt eletään toukokuuta. Kesää kohti siis menty jo kovastikkin. Vaikeimmasta vuodenajasta eli keväästä ollaan pikkuhiljaa päästy eroon ja se sopii mulle. Koska jotenkin kirjoittaminen takkuaa, mennään perinteisellä viime aikoina olen:

- Kahvitellut ystävien ja sisarusten partseilla ja haaveillut isommasta kämpästä.

- Korkannut kesämekko kauden ja ostanut unelmien kesämekon, joka tosin vaatinee vielä vähä buustia itsevarmuuteen että sen pukisi ihmisten ilmoille.

-  Viettänyt kesäiltaa ystävän kanssa torin rannassa kera jäätelön ja tuoreiden vadelmien.

- Aloittanut uuden lääkityksen.


 
- Viettänyt mukavia hetkiä tädin murujen kanssa ja nähnyt myös kauempana asuvaa siskon perhettä <3 

- Ollut järjettömän väsynyt ja uupunut ja kärsinyt erinäisistä vaivoista.

- Seurannut ensimmäistä kertaa ikinä Big Brotheria ihan kunnolla. 

- Tehnyt vaalikoneita ja miettinyt itselle sopivaa ehdokasta.


-Varannut kirppispöydän.                                                                                                      

     -  Rampannut verikokeissa.

    -  Vaihtanut kämpän järjestystä varmasti jo kymmenennen kerran.

    - Maistellut uutuuksia ja löytänyt lemppari juttuja ( no yllätyys)

-   Suunnitellut kesän reissuja vaihtelevin mielialoin.

 - Merkittävimpänä arjen asiana aloittanut eilen TMS- hoitojakson. Eilisestä lähtien joka arkipäivä pitää mennä sairaalalle ottamaan pääkoppaan hoitoa. Tästä voisin kirjotella lisää hoitojen edetessä.


Nyt Big brother loppuun ja sitten unille!    

tiistai 23. maaliskuuta 2021

Minä ja Maaliskuu

Vesi tippuu räystäältä ja luminen sohjo sekoittuu hiekotusten joukkoon. Kirkas aurinko paistaa armottomasti. Juuri sellainen sää, kuin mielikuvissanikin. Maaliskuu, kevät kuukausista vaikein.

Mietin kuinka taistelen tämän läpi, enkä haluaisi taistella. En jaksaisi siristellä silmiä kirkkaan valon osuessa iirikseeni, selventää puolitutuille miksi en saa voimaa valosta tai ahdistua kauppareissulla.

Kevät on kaipuun kaveri. Kaipaus ja ikävä on kai läsnä minussa aina. Jotenkin keväällä ne nousevat vieläkin useammin mieleeni. Uskon niiden olevan ominaisuuteni, jotka eivät parane lääkkeillä tai terapialla. Toki ne ovat normaaleja tunne tiloja, mutta uskon että vellon niissä  keskivertoa enempi. 

Saavun salille. Nousen juoksumatolle ja lähden askeltamaan rauhallisella tahdilla eteenpäin. Musiikki soi ja salin normaalit äänet kuuluvat ympärilläni. Askelten edetessä painaudun jälleen ajatuksiini. Ikävään ja kaipuuseen. Kaipuuta menneeseen, joka ei koskaan tule takaisin ja kaipuuta johonkin jotain ei tiedä olevankaan. Ikävää ihmisiin, joita en pysty näkemään tänään enkä huomennakaan. Ehkä ensi elämässä, totean jälleen hiljaa itselleni.

 Ajatukset tulevat mukanani kaikkialle. 

Nukkuessa ne kuitenkin rauhoittuvat tai ainakin muuttuvat uneksi (tai painajaisiksi). Siksi edelleenkin päiväunet ovat päivieni tärkein ja voimaannuttavin asia. Asia mitä odotan jo herättyäni. Jos joku asuisi päivänkin päässäni, niin uskoisin hänenkin ajattelevan samoin.

Kameraan en juuri ole koskenut, joten kuvia ei nyt luvassa. Ehkä seuraavaan postaukseen sitten. Tänään olen saanut käytyä salilla sekä rakas ystäväni kävi kahvilla. Olen syönyt ihan liikaa suklaamunia johon olen jostain syystä addiktoitunut. Odottelen vielä kymppiuutisia ja sitten pääsenkin puhtaisiin lakanoihin. 




tiistai 16. helmikuuta 2021

Yöpöydällä

Yöpöydälläni makaa suuri määrä huolia,ajatuksia ja pohdintoja. Joka ilta ne tulevat myös saman peiton alle ja jakavat iltarukouksen kanssani.

Huolta huomisen jaksamisesta, voinnista ja siitä saako itsenä ulos ja salille. Huolta läheisistä, kivuista ja koronasta. Huolten määrä on kyllä aina vakio, kun uusin hellittää, toinen on jo tullut sisälle ilmoittamatta itsestään. Huoli listalla on iso määrä ns oikeita huolia, joista saa ja pitääkin kantaa pientä (nii in,pientä ja pientä) murhetta, mutta iso määrä myös asioita joihin ei voi vaikuttaa ja joiden jättäminen pienemälle volyymille olisi oiken hyvä idea. Helpommin sanottu kun tehty, totean jälleen, ja joskus jopa ääneenkin.


Ajatukset kiertävät pääni sisällä tuttua iltaympyrää. Vaikka koitan kuinka meditoida ja keskittyä laskemaan kymmeneen, tykkäävät ajatukset puskea mieleni läpi. Tänään mietin mm, ihmisten välisiä suhteita, tulevia kunta vaaleja, rakkauden monimuotoisuutta ja jalkojeni vapinan syytä. Mietin myös että vaatteita pitäisi yrittää myydä ja mitä söisin huomena lounaaksi. Pohdin tuttavani elämäntilannetta ja muistuttelen itseäni uuden paistinpannun ostamisesta.

Yöpöydältäni löytyy myös ikävöintiä, surua ja kiitollisuuttakin. 


Kiitollisuutta kaikista läheisistäni. Joka on jokapäiväistä, eikä todellakaan itsestäänselvyys vaikka arjessa se usein sellaiseksi meinaa luiskahtaakkin. Kiitollisuutta siitä että on katto päänpäällä, ruokaa ja vaatetta. Että jalkani kantavat välillä tosin heikommin, mutta kantavat kuitenkin. Siitä kaikesta avusta ja tuesta mitä olen vuosien mittaan saanut.

Ikävä on niin sydäntä särkevää etten tänää siitä halua edes kirjoittaa. Ikävöinti ja siitä kumpuavat tunteet saavat minut usein tarvitsemaan yöpöydältäni sitä ruttuuntunutta nenäliinaa.

Unen saaminen ei silti ole onneksi isoin ongelmani, vaan ennemminkin se valtava ajatusten ja huolten määrä mikä valtaa mielen ennen unen saamista. Enkä varmastikkaan ole ainoa. Toki välillä koitan lukea juuri ennen nukkumaanmenoa esim jotain mukavia artikkeleita tai katsoa mielenkiintosia ohjelmia, että ajattelisin mielummin niitä kuin niitä samoja ressin aiheita kuin joka ilta. Mutta eipä se juuri autanne. Rauhallinen musiikkikaan ei oikein toimi kohdallani, se vaan enempi buustaa minut melankolisten mietteiden ympärille.

Painopeitto ja lämmitetty kaurapussi ovat taas asioita jotka tuovat lämpöä ja tietynlaista hyvänolon tunnetta nukkumisen aloittamiseen. Voisiko jopa  sanoa että helpottavat unen saamista.

Lopuksi vielä,

mitä sitten siitä yöpöydältä oikeasti löytyy ( jostain syystä ihmisten yöpöydät ovat sympaattisia ja mielenkiintoisia)

- Viherkasvini, palmuvehka jonka toivon puhdistavan ja kosteuttavan ilmaa.

- Tens- laite johon pitäsi hommata uudet lätkät että se pysyisi iholla paremmin, tulee käytettyä liian harvoin..

Kynttilä  jota en ole koskaan yöpöydällä polttanut, vaikka kuulostaisikin kauniilta ajatukselta sytyttää iltaisin viereen pieni valon säde.

- Puhelin. Vaikka muuten en ole niin kännykkäihmisiä, yöksi se pitää saada käden ulottuville.

- Betoninen yölamppu  Jota käytän oikeastaan aika harvoin, mutta tykkään sen tuomasta lämpimän rauhallisesta valosta.

Lisäksi vaihtelevasti nenäliinasta huulirasvaan ja kohtauslääkkeestä muistilappuihin.  Nyt suljen tietokoneeni, vedän molemmat peittoni korviin ja odottelen sitä kuuluistaa unimattia. 





perjantai 8. tammikuuta 2021

Joulu 2020

Kai se on pakko pikkuhiljaa myöntää, että joulu alkaa olla takanapäin, tosin joulujutut pysyvät minulla ainakin nuutinpäivään asti. Joulu meni melko perinteisesti kotikotona. Jouluviikolla tosin oli vielä Oulussa lääkäri aika ( josta myöhemmin) ja sen jälkeen pääsin vihdoin kotikotiin tekemään joulusiivouksia ja asettumaan joulun viettoon. Parastahan joulussa on se itse odotus ja tunnelmointi. 


Joulu sujui muutoin melko perinteiseen tapaan, mutta serkkujen näkeminen jäi vähemmälle ja mummoakin tuli nähtyä vain ulkosalla. Itselle parasta oli, perheen kanssa vietetyn ajan lisäksi,nähdä lasten ilo niin jouluvaloista kuin lahjoistakin. Niin ja  ne rauhalliset kahvihetket joulukuusen valossa ja tuoksussa<3

Tapaninpäivänä oli rakkaan ystävän vauvan ristiäiset Haapavedellä ja minulla oli kunnia päästä tämän pienokaisen kummiksi <3   Mahtuihan tuota joulun ajalle myös yhdet kihlajaiskahvit ja myöhemmin isosiskoni 40v kahvihetki. <3 




Niin ja näin myös ensi kertaa isoveljen syyskuussa syntynyttä pienokaista. Osa perheestä tuli sitten joulun "pää"päivien jälkeen petukkaan ja päästiin kummipojan kanssa pelaamaan niin afrikan tähteä kuin tekemään vielä vuoden viimmeiset tortut. 

Vuosi puolestaan vaihtui ei niin hyvissä fiiliksissä ja flunssasta ( koronatestissäkin tuli käytyä) kärsien. Uuden vuoden viettäminen ei tänäkään vuonna tuntunut erityisen hyvältä. Tammikuu ja hiljalleen saapuva kevät ei kuulu asioihin jotka aiheuttaisivat innostusta tai hymyä suupieliin. 

Nyt on kuitenkin jo tammikuun kahdeksas päivä ja oon palannut kämpilleni. Nähtäväksi jää, miten alkuvuodesta selvitään.